Kondensaattorikäyttöinen ruuvinväännin

Koska jostain minulle tuntemattomasta syystä nykyään me kuluttajat haluamme kaikki laitteemme ilman johtoja, yhdeksi suurimmista ongelmista laitteiden suunnittelussa on tullut sähkövirran varastoiminen.

Toiset luottavat perinteisiin pattereihin, toiset nykyaikaisempaan Lithium Ion tekniikkaan. Vetypolttokennoista puhutaan ja puhutaan, toistaiseksi ei prototyyppiastetta pidemmälle ole juuri päästy.

Populr Mechanissin blogin mukaan Coleman niminen yritys on keksinyt tuoreen ratkaisun puilmaan. Kyseessä ei ole mikään uutuus, kondensaattori sinänsä on perinteinen elektroniikan peruskomponentti. En vaan itse ole koskaan nähnyt sitä käytettävän varsinaisesti pattereiden korvaajana, siis muuten kuin solarbotttien kaltaisissa miniatyyrisovellutuksissa.

Kondensaattorin toiminta noin periaatteessaon samanlaista kuin patterinkin: se varastoi sähkövirtaa ja purkaa sen tarvittaessa. Erona on se, että kondensaattorilla ei yleensä pystytä syöttämään virtaa kovin pitkää aikaa, mutta toisaalt ase pystytään lataamaan paljon nopeammin. Popular Mechanicsin mukaan Colemanin väännin latautuu noin yhdeksässäkymmenessä sekunnissa, ja kestää noin puolet vaastaavan akkukäyttösen vääntimen käyttöajasta.

Tuote ei sinänsä ole mikään mullistava, ruuvinvääntimiä on kyllä jo olemassa joka lähtöön. Kitenkin mielestäni käytetty tekniikka on kiinnostava. Monella paljon käytetyllä työkalulla latausaika on tärkeämpi kuin käyttöajan pituus.

Youtube mainos

+ nopea ladata
+ kiinnostava tekniikka
- lyhyt akkukesto
- epämääräinen brandi

Digi TV
Laiteblogisani olen tavannut esitellä laitteita joihin minulla on jokin henkilökohtainen suhde. Nyt ajattelin vaihteeksi esitellä taitteen jota minulle ei ole, digiboksin. Television digitalisoituessa olen päättänyt jättäytyä kokonaan TV-ohjelmavirran ulkopuolelle.

Olen varmaan maininnut aikaisemminkin, että pidän kyllä laitteista. Vaikka usein pidän analogisista laitteista digitaalisia enemmän, en ole mikään puristi. Periaatteessa minulla ei ole mitään television digitalisoimista vastaan. Tälläkertaa se vaan toteutettiin senverran järjettömästi, etten keksi mitään järkevää syytä olla siinä mukana.

On paljon syitä olla hankkimatta digiboksia, TV:n katsominen noin yleensäkin on silkkaa ajanhaaskausta, meille tarjotut laitteet tai sisällöt ivät tuo mitään todellista lisäarvoa millä hankinnan voisi perustella, ja jos hieman katsotaan viihteen jakelun nykytilaa, niin tosiasia on että muut mediat ovat armotta ajaneet television ohi.

Koska en ole kirjoittamassa aiheesta kirjaa, vaan lyhyttä blogitekstiä, en nyt listaa aivan kaikkia valheellisia lupauksia joita aiheen tiimoilta on annettu. Ehkä asian voisi tiivistää tähän: missä on parempi kuvanlaatu, missä on laadukkaammat sisällöt, tai missä ovat ne interaktiiviset lisäpalvelut joita meille luvattiin?

Teknisestiottaen digiboksi yhdistää tietokoneen monimutkaisuuden, vikaherkkyyden ja vaikeastilähestyttävyyden television yksisuuntaisuuteen ja tekniseen rajoittuneisuuteen. Eilisen Metrolehden mukaan noin 70 prosenttia kotitalouksista on kokenut erilaisia hankaluuksia digiTV:n kanssa. Luku ei ole sopiva television kaltaiselle jokakodin kapineelle, jota jokaisen vauvasta vaariin tulisi pystyä käyttämään.

Olen myös huomannut etten ole yksin. Ystäväpiirissäni yllättävän monmi on jättänyt
diggiboksit ostamatta. Jotkut vielä miettivät kaapelitalouksille annetun siirtymäajan yli. Sama näkyy myös tilastoissa, ylen kotimaanuutiset kertoivat tänään että TV-lupia on noin 50000 vähemmän kuin viimevuonna.

Kyse ei ole aivan mitättömästä määrästä, noin rahallisesti se johtanee parin radiokanavan ja yhden TV-kanavan lopettamiseen. Ohjelmakimpusta olisi näillänäkymin putoamassa nuorisolle profiloitu Yle Extra. Jo aikaisemmin nipusta säästettiin uutiskanavan verran. Tilanne ei ole ylelle helppo, mitä vähemmän rahaa tulee sisään, sitä vähemmän ja huonompaa ohjelmaa pystytään tuottamaan. Internet tuo kotiin huomattavasti laajemman spektrin erilaista viihdettä kuin mihin TV-jakelu pystyy, ja tietokoneet integroituvat yhä tiiviimmin kodin viihdekeskuksiksi.

Itse olen ollut pääsääntöisesti tyytyväinen televisiottomuuteen. Tosin jotain asioita kyllä jäi kaipaamaan. Internetin rajattomassa kuvavirrassa pää menee helposti pyörälle. Kun kaikkea on saatavilla runsaasti, on vaikeaa päättää mitä haluaisi ja mikä olisi kiinnostavaa.

Ammattimaisesti pyöritetyllä TV-kanavallahan tämän suorittaa asiaan perehtyneet palkatut ammattilaiset.

Ehkä täytyy katsoa tilannetta vielä uudelleen, vaikka viiden vuoden päästä. Jos laitteet sitten toimisivat, ja jos vielä on kanavia joilla on sisältöä.

Taskuprojektori

Todella pienikokoisista projektoreista on puhuttu jo vuosia. Lopulliseksi tuotteeksi ei vaan toistaiseksi ole yksikään päätynyt. Nyt Texas Instruments on yhdessä Motorolan kanssa kehittänyt esitotantomalliksi asti melkein matkapuhelimeen mahtuvan projektorin.

Tuo mahdollinen matkapuhelinkäyttö lienee nimenomaan se syy siihen että tuotekehitykseen on saatu vauhtia. Periaatteessa voisi siis olla mahdollista, että jo ensivuonna myynnissä olisi projektorilla varustettuja kännyköitä.

Teollisuushan tuottaa sitä mitä ihmiset haluaat ostaa, ja kännykänostajat haluavat kännykkäänsä kaikki mahdolliset ja mahdottomat ominaisuudet. Taskuprojektorillekin saataneen näin riittävä kysyntä, ainakin sitten kun riittvän halpoja (=huonoja) malleja saadaan markkinoille.

Itse olen hyvin kiinnostunut näkemään minkälaisia muutoksia, niin teknisesti kuin sosiolohisestikin tämä mahdollinen uutuus kännykän käyttöön tuo. Kamerakännykkä teki kaikista valokuvaajia, nyt kaikilla on kaikenaikaa välineet valokuvata ja videoida kohtaamiaan ilmiöitä.

Jos välineeseen lisätään myös projektori, niin valikoimaan tulee lisäksi myös mahdollisuus esittää materiaalia missä vaan milloin vaan.

Tärkeä kysymys kuuluu, miten tätä tekniikkaa tultaisiin käyttämään? Lisääntyisikö Guerrilla VJ tyyppinen toiminta tai videograffiti, vai olisivatko uuden kulttuurin muodot vulgaarimpia ja kansanomaisempia?

Jos katsomme matkapuhelinalan historiaa, niin johtopäätös on väistämättä se, että jokainen uusi teknologinen kehitysaste vie entistä vulgaarimpaan suuntaa. Minne, sitä en osaa edes ennustaa, mutta jos nyt olemme matkapuhelinkulttuurissa menossa ns. "Crazy frog" vaiheessa, niin mikä onkaan seuraava askel?


Mutta siitä projektoriprojektista lisää popscistä ja youtubesta

1 to 10 dinsync octopuss


Kun puhutaan musiikintekolaitteista, niin monen konemusiikkigenren halutuin esine on kiistämättä Roland TB 303. Kyseessä on Rolandin kahdeksankymmentäluvun alussa markkinoima bassolinjasyntetisaattori. 
Se oli alunperin suunniteltu kitaristeille, jotta he voisivat treenailla ilman elävää basistia. Tähän käyttöön 
se ei kuitenkaan koskaan kauhean hyvin soveltunut. Sensijaan myöhemmin House, ja ennenkaikkea Acid-House musiikin synnyttyä 303 löysi oman paikkansa musiikin historiassa. Voisi jopa väittää että 303 soundi oli tärkeä, ellei tärkein tekijä kyseisten musiikkigenrejen syntymässä. 

303:sesta sai irti juuri sen narisevan bassosaundin, jos kyseinen soundi ei ole entuudestaan tuttu, niin kuuntele mikä tahansa Acid genren tuotos Acid tracksistä Acid Kingsiin. Lisäksi laitetta sai halvalla kirpputoreilta, vakavaa musiikkia tekevät kun olivat jo siirtyneet midi-aikaan. 

Kolkkia ei enää saa halvalla, lienee yksi keräillyimmistä syntikoista. Alkuperäispainos oli jossain 10000 kappaleen kieppeillä, ja hinnat nousevat nykyään useisiin tuhansiin.



Harva konemuusikko voi kuvitella mitään siistimpää kuin TB 303, mutta aina voi tietysti yrittää. Turkulainen House DJ Jori Hulkkosella ainakin oli tähön idea: kymmenen TB 303:sta synkattuna yhteen. Yksi kolkki on jo siisti, kaksi on tosi siisti, mutta 10 kappaletta, se vasta on jotain. 

Mutta kuinka synkata kymmenen laitetta, kyseessä ei ole midi-laitteet, mutta laitteista löytyy midin edeltäjä din-sync. Synkka sinänsä ei ollut saksalaisen teollisuuden standardoima, vaan pelkästään 
käytetyt liittimet.

Homman olisi voinut hoitaa tietenkin tietokoneella ja sopivilla adaptereilla, mutta mitä siistiä siinä sitten olisi ollut? Tyylitietoisena kuluttajana Jori 
tilasi synkkaratkaisun Kokeellisen elektroniikan seuralta. Kyseinen seura on tunnetumpi hieman 
kokeellisemmista sovelluksista, mutta ei 1-10 dinsyncbox aivan markettitavaraa ole.



Daniel Veran suunnittelema ja toteuttama laite on tehty täyttämään vaativankin synkkaajan tarpeet. Niin sisääntulo kuin ulostulokin on bufferoitu turvallisuuden ja sujuvuuden takaamiseksi. Monissa studioissa käytetään suoraan kolvattuja piuhajakoja, jotka toimivat kyllä parin kolmen kolkin kanssa, mutta kymmenen kanssa sa olla jo hieman tarkempi.



Toistaiseksi laitetta on testattu vain kahden dinsynkattavan laitteen kanssa, mutta kone pääsee tositoimiin viikonloppuna turussa järjestettävällä Uuden musiikin Festivaalilla, jossa kymmenen muusikkoa eri puolilta maailmaa kerääntyy samaan konserttiin.

Laitteesta en siis uskalla toistaiseksi sanoa muuta, kuin että työn laatu on hyvää, viimeistely tyylikäs ja harkitut yksityiskohdat, kuten Neutrikin metalliset DIN liittimet antavat ammattimaisen kuvan.

Käyttökokemuksia laitteesta voimme sitten odotella ensiviikolla.

+ 10 synkattua 303:sta yhdessä, mikään ei voi olla yhtä siistiä
+ Hyvin suunniteltu ja siististi toteututtu
+ Tyylikäs kotelointi

- Voihan tuosta tietenkin kysyä mitä järkeä

Avoimet laitteet?

Viimevuosina olen aina silloin tällöin törmännyt eri yhteyksissä termiin "Open source hardware". Itse olen aina suhtautunut tähän hieman kaksijakoisesti: toisaalta laiteharrastajana olen innostunut 
siitä että open source yhteisön mielenkiinto suuntautuu ohjelmoinnin sijaan laitteisiin, mutta 
toisaalta taas koen laitteiden käsittelyn ohjelmistosuunnittelun kielellä hieman hankalaksi. 

Laitteet valmistetaan fyysistä komponenteista, ohjelmat koostuvat immateriaalisista ohjelmapätkistä. Laitteissa ei ole lähdekoodia, eikä laite voi koskaan olla samallatapaa avoin, eikä ennenkaikkea ilmainen, kuin ohjelmisto. 

No ehkä käsitteen olemuksen pohdinta sopisi enemmän tuonne pseudomorfoosiblogin puolelle, laiteblogin ydinosaamista kun on laitteet. Tälläkertaa on tosin taas kyse spekulatiivisestä, ei vielä olemassaolevasta laitteesta. Nimittäin Bug Labsin modulaarisesta avoimen lähdekoodin laiteympäristöstä, jonka bongasin engadget
blogista. 

Perusajatus on yksinkertainen: rakennetaan avoin ympäristö, jossa käyttäjä voi koota haluamistaan yksiköistä omiin tarpeisiinsa sopivia laitteita. Järjestelmän ytimenä tulee olemaan jonkinlainen micro-pc (kuinka avoin micro-PC, se ei jutusta selvinnyt) , joka sitten kommunikoi erilaisten yksiköiden kanssa Java-kieleelä. 

Kommunikaatioväylinä toimii pääasiassa USB, WIFI, Bluetooth ym.  standardi liittimet. Tässä-vaiheessa skeptisempi laiteharrastaja saattaakin jo kysyä miten tämä vallankumouksellinen 
järjestelmä sitten eroaa siitä, että ostan micro-PC:n, asennan siihen linuxin ja erilaisia moduleita joita joi esim USB:llä ohjata. 

No ainakin senverran, että kyseessä tosiaan on avoin järjestelmä, jonka specsit on kaikkien ladattavissa, ja näinollen omienyksiköiden rakentaminen järjestelmään pitäisi olla kohtuullisen yksinkertaista. Lupaileepa firma jopa mahdollisesti ottavansa käyttäjien laitteita sarjatuotantoon ja jakeluun. 

Varmasti hyvä etu ainakin markkinoinnin osalta.  Jos firman hype pysyy nykyisellään, nythän tuotteista kirjoitellaan ympäri nettiä vaikka niitä ei ole vielä pitkään aikaan saatavilla, edes firman nettisivut eivät ole valmiit.



+ Modulaarinen rakenne on vähän niinkuin seksi tai pitsa, se on aina siistiä, silloinkin kun se ei ole ihan maailman siisteintä.
+ Tee-se-itse meininki on aina hyvästä
+ Koodaajanörteille tekee hyvää nörttäillä välillä konkreettisten kappaleiden parissa
+"BUG is intended to bring to the world of hardware gadgets what the Internet, open source, XML and web services have brought to the world of software and media."


- Toistaiseksi puhdasta spekulaatiota
- Kuulostaa aika monimutkaiselta ja näin vikaherkältä järjestelmältä
-"BUG is intended to bring to the world of hardware gadgets what the Internet, open source, XML and web services have brought to the world of software and media."

Monimutkaistuminen

Laiteblogi on seuraillut ihmeissään laitesuunnittelun viimeaikaisia trendejä. Juuri kun oli hetkeksi päästy selkeyttä ja yksinkertaisuutta korostavalle linjalle (tsekkaa vaikka kahdeksankymmentäluvun lopun ja yhdeksänkymmentäluvun lopun kaukosäätimet, laske nappulat jahuomio niiden sijoittelu), nyt tuntuu joka rintamalla monimutkaisuus 
olevan päivän sana. 

Monet hyvinkin arkipäiväiset laiterajapinnat, kuten puhelimen käyttö, TV:n katsominen tai vaikka raitiovaunulla matkustaminen on saatu muutettua teknisen eloonjäämisen 
mestarinäytteiksi. Tiedän kyllä, että kriittinen laiteblogin lukija tässävaiheessa toteaa että kyllähän tuollaisen nykypuhelimen käytön äkkiä oppii, digiboksin asentaa/päivittää kyllä pienellä vaivalla ja että eihän siellä raitiovaunussakaan ole kuin neljä nappulaa. 

Kyllä, kaikkien mainittujen käyttöliittymien käyttö tosiaan on opittavissa. Raitiovaunua lukuunottamatta tuotteiden mukana toimitetaan myös käyttöohjeet, joissa tuotteiden lukuista ominaisuudet selvitetään. Haluaisin kuitenkin nostaa esille kysymyksen siitä, eikö arkikäyttöliittymien tulisi olla luonteeltaan niin yksinkertaisia ja helposti omaksuttavia, 
ettei niitten käyttö vaadi erityistä opiskelua?

Kuten jo muutama vuosi takaperin konvergenssiä käsittelevässä kirjoituksessani  totesin, 
ollakseen hyvin suunniteltuja laitteiden täytyy olla hyvin suunniteltuja 
johonkin tiettyyn käyttötarkoitukseen. Itse ostaisin mielelläni hyvin suunnitellun ja laadukkaasti valmistetun yksinkertaisen puhelimen, jos sellainen olisi tarjolla. Kamera minulla jo on, En näe mitään tarvetta kameralle puhelimessani, tosin ymmärrän että esimerkiki pukuhuone/uimaranta/Makuuhuone tai muussa huomaamattomassa käytössä nuo ovat varmasti oikein käteviä. 
Jos haluaisin taskutietokoneen nettisurffaamiseen, niin mieluummin ostaisin 
taskutietokoneen kuin tinkisin puhelimeni käytettyvyydestä ja kestävyydestä.

Tiedän, yksinkertaista puhelinta hinkuvat yleensä eläkeläiset tai muut syrjätetyt. Normaalit terveet työkäiset kuolaavat kuuliaisena Nokian monitoimilaitteiden perään, tai odottelevat Macin I-phonea, tai spekulaatiotasolla olevaa Google G-phonea.

Voitte kutsua minua vanhanaikaiseksi, mutta itse kuulun siihen vähemmistöön joka käyttää puhelinta puhumiseen (OK, joskus lähetän tekstiviestejä, ja käytän kelloa ja herätystoimintoa). Omat kysymykseni puhelimen suhteen ovat: kuinka hyvä siihen on puhua, 
ja miten se kestää kovaa käyttöä suomen olosuhteissa, ja ennenkaikkea minun taskuni olosuhteissa.

Muistan kun eräs ystäväni aikoinaan hankki Nokia N90 puhelimen joka oli 
siihen aikaan se halutuin taskuväline. Hän oli kyllä vilpitömän innostunut uudesta 
lelustaan, mutta lopulta myönsä, että laitteen kamera ei oikein kelpaa kameraksi, videokamera videokameraksi (Nokian käsitys "DVD laadusta") ja mikä tärkeintä muita toimintoja varten 
asennetut  läpät tekevät laitteen käytön puhumiseen erittäin hankalaksi. Mitä olen 
muualta netistä lukenut käytökokemukseia, niin laite ei tunnu myöskään kestävän edes normaalia taskussapitoa, kovasta käytöstä puhumattakaan.

Macin I-phonessa perusidea on se, että nappulat on korvattu kosketusnäytöllä. Ergonomian kannalta aivan kiinnostava ajatus, onhan käyttöliittymä näin periaatteessa kustomoitavissa käyttäjän tarpeiden mukaiseksi (esim. yksinkertaiseksi). Macillä on myös vankka tuntuma taskussapidettävien laitteiden suunnittelusta huippusuosittujen I-pod soitinten kautta, mutta mikä on firman puhelinasiantuntemus? I-Podin käyttöliittymä on yksinkertainen, 
innovatiivinen ja toimiva, samaa odotetaan myös I-phonelta.

Mutta miten kosketusnäyttö kestää käyttöä, tai esimerkiksi karuja suomalaisia oloja? Tämä ehkä selviää jonain päivänä jos kyseistä tuotetta tälle karulle markkina-alueelle päätetään markkinoida. On totta, ettei parinkymmenen asteen pakkasella mikään puhelin toimi moitteettomasti, 
mutta useimmassa mallissa on edes ne nappulat joita voi yrittää painella, vaikka näytössä ei 
mitään näkyisikään.

Mekaaninen rakenne on siis monimutkainen, vaikka käyttöliittymä olsikin yksinkertainen.

Jäämme odottamaan raportteja kyseisen laitteen soveltuvuudesta todelliseen 
käyttötarkoitukseensa. Odottamista lienee luvassa myös mahdollisille  Google-puhelinten 
odottajille. Toisin kuin I-phone, kyseessä ei ole todellinen olemassaoleva tuote, vaan kimppu
 erilaisia spekulaatioita. 

Yhtenäisenä linjana näissä spekulaatioissa on se, että tulossa olisi jokin puhelin nimikkeellä myytävä tuote, joka on integroituu mahdollisimman saumattomasti googlen verkkopalveluihin.

Periaatteessa googlepuhelin saattaisi olla ratkaisi nykyisten puhelinnettikäyttöliittymien monimutkaisuuteen. Googlella on kuitenkin vankka kokemus erilaisten nettikäyttöliittymien tekemisestä käyttäjälle yksinkertaiseksi ja miellyttäväksi. Itsekin käytän useita Googlen palveluita (juuri paraikaa bloggeria), vaikka tiedän kyllä kyseessä olevan pahuutta edustava monikansallinen kasvoton korporaatio.

Jos siis hyväksymme ajatuksen siitä, että puhelimessa täytyy olla nettiselain, voisi Google sinänsä olla se taho joka asian toteuttaa kuluttajan kannalta yksinkertaisesti. Googlella ei kuitenkaan ole minkäänlaista kokemusta laitevalmistamisesta, tai edes laitesuunnittelusta, joten mikään varma voittaja tämä ei ole.

Itseäni ainakin epäilyttää spekulaatiot laitteesta jossa ei ole lainkaan sisäistä muistia, vaan kaikki data välittyy googlelta. Jo pääkaupunkiseudulla itselleni on ainakin tullut monesti vastaan paikkoja, joissa yhteys ei ole riittävä perus puheen välittämiseen ymmärrettävästi. Miten käy monimutkaisemman digitaali-informaation kanssa, erityisesti hieman syrjemmälle lähdettäessä?

Ja ennenkaikkea miksi Google tekisi puhelimen? Ensimmäinen ajatukseni oli, että ymmärtäisin kyllä vielä google kämmentietokoneen, mutta miksi puhelin?

Lähestytään kysymystä toista kautta: Miksi google antaa ihmisille gigakaupalla ilmaista sähköpostitilaa? No vastaus on tietenkin se, että se ei ole ilmaista vaan googlelle kanava myydä sisältöoptimoitua mainontaa. Siis suomeksi, google lukee postisi ja mainostaa sinulla asioita joita postiesi perusteella olettaa sinun tarvitsevan.

Siis onko googlepuhelimen toimintaperiaate sama? Kuunnellaanko puheluni, jos keskustelen esimerkiksi italialaisesta ruuasta niin kilahtaako samanntien luuriini lähimmän italialaisen ravintolan mainos?

Ehkä näin sofistikoituneeseen järjestelmään googlekaan ei vielä pääse, mutta se varmasti on tavoite. Selvää on että googlepuhelin toisi firmalle samantien yhden selkeästi uuden markkinointiulottuvuuden, GPS paikannuksen. Tätäkään ei Orwell osannut ennustaa.

Itse jään kuitenkin vielä odottelemaan sitä yksinkertaista puhelinta, johon voi puhua ja joka kestää käyttöä.

 

Leluja roskasta

En tiedä olenko ainut, mutta minuun ainakin iskee usein kauppojen leluhyllyillä
suuri vastenmielisyyden tunne. Hyllymetreittäin vastenmielisen näköistä muoviroskaa, joka hajoaa pian 
kappaleiksi mutta luontoon ei koskaan. Onneksi internetissä on vaihtoehtoja. 
Toys from the thrash sivulta löytyy pitkä liuta erilaisia roskasta rakennettavia 
leluja ja "tiedeprojekteja". Olisipa minunkin lapsuudessani ollut internet, monet
sivun projektit vaikuttavat erittäin kiinnostavilta.

No olihan silloinkin pelle pelottoman käsikirja, ja monet vielä vanhemmat vastaavat
oppaat.

+ Kierrätyksellistä
+ Opettavaista
+ Monet noitat on oikeasti tosi siistejä, kaupasta ei vastaavaa saa

- Lapsi saa traumoja kun saa actionmanin sijasta roskapussin
- Mutkikkaampia projekteja ei noitten kuvien perusteella oikein meinaa hahmottaa

Oskillaattorilamppu

APC inside a lightbulb
Originally uploaded by anttia

Aikoinaan oli suosittu harrastus rakentaa laivoja pulloihin. Miksi, se jäänee kansantieteelliseksi arvoitukseksi. Todennäköisesti pullo on vain ollut siinä, samaan tapaan kuin vuoret vuorikiipeilijöille.

Näin jälkimoderneina aikoina, kun laivanrakennus on menettänyt paljon alkuperaäistä hohtoaan, joudumme me jälkimodernit ihmiset etsimään elämäämme merkittävyyttä monimutkaisemmilla keinoilla.

Esimerkiksi Daniel Vera kokeellisen elektroniikan seurasta päätti rikastuttaa elämäänsä rakentamalla oskillaattosin hehkulampun sisään.

Kyseessä on ns. Atari Punk Console, eli hyvin yksinkertainen 556 timer piiriin perustuva oskillaattori. Nimi on vain markkinahypeä, laitteella ei ole mitään tekemistä Atari nimisen yrityksen tai punk nimisen nuorisokulttuurin kanssa.

Punkin kanssa ehkä senverran, että jos jokainen liimanhaistelija osaa soittaa punkkia, niin kyllä jokainen nörttikin osaa kolvata atari punk consolen.

Homma on hyvin helppo, scematiikat löytyy tuolta, http://www.getlofi.com/?p=518 osat maksaa muutaman euron. Ensimmäistä konsolia ei tosin kannata koteloida lamppuun, se on hieman hankalampaa.

Kyseisen laitteen käyttöliittymänä toimii lampun sisälle asennetut valovastukset, laitetta siis soitetaan muuttelemalla siihen osuvan valon määrää ja laatua.

Testikäytössä ensimmäisenä luonnollisestikin kiinnittää huomiota laitteen eksklusiiviseen ulkonäköön. Tämä laite näyttää hyvältä, mutta samalla myös herkältä ja helposti rikkoutuvalta. En haluaisi olla roudaamassa kymmentä tälläistä keikalle ja takaisin.

Komponentit on juotettu toisiinsa ns: "point to point" menetelmällä, käyttämättä ollenkaan piirilevyä. Ratkaisu antaa kieltämättä kokonaisuuteen tiettyä vestoksellisuutta, jonka lasinen lamppukupu ympärillä hienosti tuo esille.

Saundi on taattua APC-kanttilaatua. Ei soittimena maailman miellyttävin laite, mutta valokäyttöliittymä tekee siitä varsin mielenkiintoisen soittaa.

Valoon reagoiva käyttöliittymä tekee laitteesta myös väkisinkin tietyllätapaa "ambient" soittimen, sillä se väistämättä reagoi ympäristön valoisuuteen. Jos treenaat kotona soittamaan tätä, niin lavalla samaa ei pysty toistamaan.

Laiteblogi kiittää ennakkoluulottomasta suunnittelusta, tälläinen sopisi vaikka eksentrismmän tyylitaiturin sisustukseen.

Katso vielä Danielin video aiheesta youtubesta:

http://www.youtube.com/watch?v=yUUTSjfVZnU


+ Ennakkoluuloton muotoilu
+ Kierrätysmateriaalien käyttö
+ Siisti ja viimeistelty


- Raatimme ei aivan ymmärtänyt miksi
- APC:n saundi käy kyllä pitemmänpäälle rasittamaan

Videonauhuri 50 vuotta. Sattui netissä vastaan juttu videonauhurin 50 vuotisesta historiasta, ja pakkohan sitä on näin laitebloginkin puolesta onnitella.

Itse en tuosta kehityskaaresta noin aikalaisena päässyt seuraamaan kuin osaa. Videot meidän perheeseen tuli joskus 80-luvun lopulla. Videonauhuri periaatteessa vielä näin 2000-luvullakin löytyy kyllä taloudesta, mutta kauheasti käyttöä sillä ei ole ollut.

Videonauhuri oli kieltämättä erittäin onnistunut laite. Huolimatta teknisestä monimutkaisuudestaan, se pikkuhiljaa raivasi tiensä kalliista ammattilaitteesta jokakodin perusvälineeksi. Monet eivät sitä ajastinta oppineet koskaan käyttämään, jotkut eivät edes asettamaan kelloa aikaan, mutta silti videonauhurista saatiin pikkuhiljaa viriteltyä melko helposti toimiva koko-kansan liikkuvankuvan arkistointijärjestelmä.

Videonauhuri hakkaa vielä tänäpäivänäkin helppokäyttöisyydessä nauhoittavat digiboksit, DVD polttimet ja tietokonemaailman pääteviidakot, vaikkakaan mitään ihmeellisen hyvää kuvaa magneettinauhalle on melko hankalaa tallettaa.

Ehkä suurin merkitys videonauhurilla kuitenkin oli ihmisten mediankäyttötapoihin. Videovuokraamot toivat mahdollisuuden katsoa elokuvia silloin kuin niitä halusi, ohjelmien nauhoittaminen mahdollisti videokirjastojen pitämisen (80-90 luvulla myös televisiossa näytettiin esim elokuvia joita kannatti nauhoittaa, toisin kuin nykyään).

Toisaalta videonauhuri on myös toteuttanut monia niistä uhkakuvista joita sen yleistymisen pelättiin aiheuttavan. Video on sirpaloinut mediakulutuksen valvonnan ulottumattomiin. Elokuvateatterit ovat valvottuja paikkoja, TV:n katsomistakin voi kotona valvoa, Videoiden katsomista ei aina. Tietokone ja vertaisverkot tietenkin ovat kärjistäneet tätä kehitystä, mutta videoista tämä alkoi.

Mutta juhlapäivänä ei tietenkään kuulu muistaa huonoja asioita. Paljon onnea siis videolle, ja toivottavasti sinulle löytyy jatkossakin tarvetta.

+ Teknisesti uraauurtava
+ Aikatauluista vapauttava
+ Mahdollisti laajamittaisen kohtuuhintaisen liikkuvankuvan tallentamisen ja arkistoinnin

- Kuvanlaatu ei mikään ihmeellinen
- Nauhojen säilyvyys ei kovin hyvä
- Sosiaaliset ongelmat

Studer B67

Oli pakko poiketa työhuoneellamme, koska Ville ryhmästämme kehui niin kovasti uutta ostamaansa nauhuria. Ville on ollut niin tosissaan studiota rakentamassa, että oli jopa käynyt siivoamassa paikan.

Mutta siis asiaan, eli nauhuriin. Kuseessä on perinteinen kelanauhuri mallia Studer B67. Tälläiosiä laitteita täytyy kyllä arvostaa; Hyvin suunniteltu, hyvin tehty, ilman kompromissejä valmistuskustannusten tai koon suhteen. En tiedä mitä ville tuosta maksoi, mutta nuo ovat olleet joskus erittäin kalliita ammattilaitteita.

Tässävaiheessa tietenkin kaikki besservisserit toteavat B67:män olleen itseasiassa välimallin laite firman todellisten ammattimallien ja harrastelijamallien välissä, mutta nykypäivän näkökulmasta tuolla erolla ei liene suurtakaan merkitystä, paitsi tietenkin todellisessa ammattikäytössä, johon kelanauhurit harvoin enää joutuvat.

Pikaisessa testissä kaikki nauhanopeudet toimivat moitteettomasti, vääntömomentti on hämmästyttävä, muistuttaa enemmän betonimyllyä kuin nauhuria. Nauhoitusta emme vielä ehtineet testaamaan, studiomme ei ole vielä siinä pisteessä että mitään yleensä voisi nauhoittaa. Äänenvoimakkuuden säädin rahisi hieman säädettäessä, mutta muuten nauhuri vaikuttaisi olevan aivan käyttökunnossa.

Tässä mallissa ei sitten sisääntulevalle signaalille säätöjä olekaan, ilmeisesti jonkinalinen editointimalli. Sensijaan nauhurista löytyy sisäänrakennettu nauhaleikkuri ja mitta nauhan mittaamista varten. Kyseiset apuvälineet puuttuvat googlella löytämistäni B67:sta. Tämä malli on myöskin yleensä puukuorinen, eikä vaunussa. Itse pidän vaunusta, sekä tyylin vuoksi, että siksi ettei laitetta tarvitse nostaa vaan sitä voi työnnellä ympäriinsä mukavasti pyörillä.

En tiedä tarkalleen mitä Ville on ajatellut tällä nauhoittaa, toistaiseksi työhuoneellamme ei ole koskaan nauhoitettu mitään. Periaatteessahan nauhoittamisen olisi voinut aloittaa esimerkiksi jollain noin kymmenestä paikalla ennestään olevista, tosin vaatimattomammista kelanauhureista. Toisaalta nimenomaan tämäntyyppinen laite saattaa hyvinkin innostaa nauhoittamaan jotain, onhan kyseessä melkoisen dominoiva esine joka vaatii tiettyä huomiota.

Studer B67 täyttää monta hyvän laitteen tunnusmerkkiä: se on iso, painava, tekee vain sitä asiaa mihin se alunperin on suunniteltu, mutta tekee sen hyvin. Se on hyvin tehty ja kestävä, ilman mitään turhia (tämä malli jopa ilman monia tarpeellisiakin) toimintoja.

Useimmat äänitteitä tekevät ihmiset tänäpäivänä tietenkin äänittävät jollain digitaalisilla välineillä, mutta kyllä nauhallekin kannattajansa löytyy. Meillä esimerkiksi äänilähteet ovat siinämäärin kokeellisesti rakennettuja, etten uskaltaisi aivan suoraan tietokoneeseen niiden signaaleja lähteä kytkemään.

Lisää kuvia päiväkirjasivullani

+ Tyyli
+ Laatu, erityisesti mekaaninen laatu
+ Kätevät nauhanleikkausvälineet

- Koko rajoittaa liikkuvuutta
- Vaatinee jonkinverran säätämistä

"Epäilyttävä taviskello" Helsingin sanomat uutisoi 7.3.2006 Ulkomaanuutisissaan laajahkosti Guantamo Bayn tilannetta uutistoimisto AP:n käsiinsä saamien uusien asiakirjojen valossa.

Koska laiteblogi ei ole kiinnostunut politiikasta, vaan laitteista, huomiomme kiinnittyi välittömästi pieneen poimintaan aiheesta "epäilyttävä taviskello". Siinä kerrotaan ainakin kuuden vangin kohdalla merkityksellisenä seikkana heidän tunnistamisessaan vihollisen taistelijaksi olleen heidän käyttämänsä rannekello.

Rannekello on malliltaan Casio F-91W. Kyseessä ei ole samallatavalla eksklusiivinen ryhmätunnus, kuin vaikkapa natsitikarit aikoinaan olivat tai vapaamuurarisormukset ovat nykyään. Itseasiassa kyseessä on varsin yleinen halpa digitaalikello, niinsanottu "taviskello".

Kuulustelijoiden mukaan kyseistä kelloa tai sen osia on käytetty Al-Quidan pommeissa, ja tämänvuoksi kyseisen välineen ja ehkä tietynlaisen profiilin omaava hankilö on riittävän epäilyttävä lähetettäväksi Quantamo Bayn tukikohtaan.

Ikävä juttu kaikille Quantamoon kiduttetavaksi joutuneille, mutta hyvä uutinen
Casiolle. Ei vaadi kummoisiakaan ennustajanlahjoja arvailla kevään kellomuotia. Olen jo aikaisemmin nähnyt tämäntyyppisiä klassisia digitaalikelloja ns. urpokelloja käytössä tietynlaisena fashion statementtinä. Aika on kypsä, digitaalikello alkaa olla sopivan retro, se on halpa ja kännykästä aikansa tarkistavalle nuorisolle rannekello on muutenkin eksoottinenkuriositeetti.

Al-Quida yhteys tekee laitteesta siinämäärin mediaseksikkään, ettei kukaan aikaansaseuraava tyylitaituri voi jäädä ilman omaa Casio F-91W:tä. Sääliksi käy markkinointijohtaja Pirjo Kaartea Perkko OY:stä, joka samaisessa artikkelissa kertoi maahantuojan jättäneen kyseisen mallin pois suomen mallistosta. Nyt kellot tilataan sitten ulkomailta tai ostetaan käytettynä.

+ Kohtuuhintainen
+ Monikäyttäinen
+ "vesitiivis"
+ Erinomainen keskustelunavaaja: -"paljonko kello on?"
-"kello on 18.34, mutta tiesitkös että....."


- Voit joutua Quantamo Bay:hin (voidaan katsoa myös plussaksi, ihan mistä tykkää)
- Se on kyllä aika urpon näköinen

Hammasharjatiirikka

Kaikille tiirikointiharrastajille on nyt iloisia uutisia. Enää ei kannata maksaa ylihintaa prameista sähkötiirikoista, Inventgeekin ohjeiden avulla rakennat kätevästi ja edullisesti tiirikkasi sähköhammasharjasta.

+Auttaa sinua pääsemään sinne minne haluat mennä
+Edullinen
-Kyseisen harjamallin saatavuus suomessa?
-Soveltuvuus suomalaisiin lukkoihin?

Lisää näppäimistöistä



Nyt kun tuli noista vanhoista näppäimistöistä jaariteltu, niin esitellään tasapuolisuuden nimissä jotain uuttakin. Eihän tämä sentään retroblogi ole.

Optimuksen OLED näppäimistöä on nörttipiireissä odoteltu jo pitkään. Laitteen perusajatuksena on se, että korvaamalla valmiiksimaalatut näppäimet pienillä näytöillä pystytään samaa näppäimistöä käyttämään sujuvasti erilaisiin sovelluksiin. Vieraiden kielten erikoismerkit näkyvät kätevästi ohjelmakohtaisesti. Samaa näppäimistöä voi käyttää niin kiinan kuin norjankin kieleen. Erilaisten ohjelmien kirjainkomennot voidaan näyttää suoraan näppäimistössä, kätevää esimerkiksi fotoshopissa.

Varsinainen ydinosaamisalue tuolla laitteella on tietenkin pelimiesten pöydällä.

Varsin mielenkiintoinen tuote sinänsä. Pitäisi olla saatavilla helmikuussa noin 300$ hintaan. Itse en ehkä heti vaihtaisi IBM:määni tuohon, vaikka photoshop käyttö hieman houkuttelisikin. Lähinnä hinta arveluttaa, ja OLED tekniikan kestävyys pitkällä aikavälillä.

Aika näyttää minkälaista kysyntää kyseiselle tuotteelle pidemmällä aikavaälillä on. Periaatteessa kyseessä saattaisi olla tietokonemaailmalle mainio sissänvetotuote pelikonsoleihin tottuneelle ikäluokalle, joka ei välttämättä perinteisiä kirjaimia tunne mutta jolle pelaaminen on toinen luonto.

http://www.artlebedev.com/portfolio/optimus/

+Laajentaa näppäimistön perinteistä käyttötapaa huomattavasti
+Kustomoitavissa
+Näyttää hyvältä
-Hinta
-Kestävyys?

Uusi näppäimistö

Sain vihdoin uuden näppäimistön. Tai no oikeastaan se aika vanha, ja täsmälleen samanlainen kuin vuosikaudet käyttämäni. Se saattaa teistä näyttää aivan tavalliselta näppäimistöltä, mutta sitä se ei ole. Kyseessä on klassinen IBM:män valmistama M-mallin näppäimistö, eli ns. kliksumalli. Jokainen näppäin päästää painettaessa terävän kliksahduksen.

Nyt kysyt ehkä jo mielessäsi mitä niin ihmeellistä tuossa näppäimistössä on, että siitä kannattaa tässäkin blogissa vaahdota? No oikeastaan ei mitään, mutta juuri se onkin sen vahvuus. Kyseessä on laadukkaasti valmistettu laite, joka toimittaa hyvin tehtävänsä. Kirjoitustuntuma on juuri oikea, ja näppäimet antavat juuri sopivasti vastusta painaessa.

Näppäimistö sisältää tarvittavat näppäimet kirjoittamiseen, ja muuhun tietokoneen käyttöön, mutta siitä puuttuu kaikki kiusalliset Windows näppäimet ja pikanapit.

Kommunikaatio sujuu perinteisesti johdon kautta. Tässä mallissa on miellyttävä spiraalijohto, joka venyy tarvittavalle kirjoitusetäisyydelle. Liittimenä on tietenkin ps/2 liitin, kuuluihan tämä kyseinen kappale aikoinaan IBM Personal Computer System 2 tietokoneeseen.

Tämä kappale on valmistettu Englannissa kesällä 1990. Mallia 1391401 on myyty jo vuodesta 1985. Kyseinen mallinumero 1391411, koska kyseessä on suomalainen näppäimistö skandinaavisilla kirjaimilla. Takana on käsittääkseni noin 10v ammattikäyttöä, noin 5 vuotta varastoimista, ja edessä toivottavasti vähintään yhtä pitkä aika minun ykkösnäppäimistönäni.

M-näppäimistö herättää selvästi tunteita, netistä löytyy lukuisia aiheeseen keskittyneitä sivustoja.

"I used to think my old Honeywell rubber dome keyboard was a nice bit of gear. And it is, I suppose, by the standards of the truly spongy cheapo-'boards most people use today. But the IBM makes me want to type stuff, because it just feels so nice to do it.

Call me a pervert if you like. I don't care."

Kuten asia Dansdata sivulla ilmaistaan.

Jos IBM:män tekniikka kiinnostaa, niin www.clickykeyboards.com sivustolta löytyy pdf kyseisestä patenttihakemuksesta. Näppäimistön sisuskaluihin voi tutustua esimerkiksi 3m3817 sivulla.

Clickeykeyboardsilta löytyy myös erikoismalleja myyntiin asti

Jos emolevysi on liian nykyaikainen, jsbyzybovskin sivuilla kerrotaan tarvittavat toimenpiteet.

Muita tarkastamisen arvoisia sivuja on esimerkiksi scouting around, Lista eri malleista ja Modelm

Suomalaisia sivustoja en valitettavasti löytänyt, mutta Devilin sivulta löytyy speksit varhaisemmalle PC näppäimistölle. Sivulta löytyy myös vuoden 1985 hintatietoja.

PC näppäimistä on tuo perinteinen malli, jossa funktionäppäimet (10kpl)ovat sivyssa eikä ylhäällä. Kyseisen näppäimistön liittäminen nykyisiin koneisiin on valitettavasti hankalampaa.

Se ehkä osaltaan selittää vanhojen IBM näppäimistöjen nykyistä korkeampaa laatua, että jälleenmyyntihinnat vaihtelivat tuossa 1600mk-2800mk tienoilla (noin 270e-470e), mikä vastaa tänäpäivänä halpojen konepakettien hintoja.

Yhteenvetona todettakoon että kyseessä kestävä ja laadukas tuote, jota on erittäin miellyttävää käyttää. En tiedä pidänkö tästä niin paljoa, että noilla näppäimistösivustoilla pyydettyjä hintoja. Omani olen saanut ilmaiseksi. Toisaalta kyseessä on paras näppäimistö mitä koskaan olen käyttänyt. Kävin ATK liikkeessäkin aivan tätä kirjoitusta varten koettamassa mitä uutta näppäimistörintamalla on viimeaikoina tapahtunut. Mikään kokeilemani ei päässyt käyttötuntumassa lähellekkään IBM:mää.

Näppäimistön akilleen kantapäänä on näppäimistön takana sojottava liitin, joka tulee noin sentin verran ulos näppäimistöstä. Ilmeisesti tämän takia sain edellisen M:män toimimattomaksi. Avaralla työpöydällä se ei tuuta ongelmia, mutta liian ahtaalla pöydällä, sylissä ym epätyypillisessä köytössä se on altis vioittumaan.

Näppäimistölle tyypillinen naksuva ääni ei myöskään ole aina eduksi, esimerkiksi öiseen aikaan.

Tämä kuitenkin on paras ihmiskunnan tuntema tietokoneen näppäimistö. Jossain muussa voi olla Bluetooth, USB, LED:it, purkinavaaja tai bingo, mutta tämä on minenomaan näppäilemiseen paras väline. Applen käyttäjät varmastikin nauravat partaansa tuotteen ulkonäölle, mutta kuka on väittänyt että tietoteknisten komponenttien pitäisi näyttää hyvältä.

Sitäpaiti se näyttää hyvältä, sinun täytyy vaan oppia tuntemaan sen edustama estetiikka syvemmin.

+Kestävä
+Yksinkertainen
+Ergonominen
+Paras lajissaan
-Joskus liian äänekäs
-Voi olla hankala löytää
-Johdon liitäntä on hieman vikaherkkä

Monisegmenttiputkikello.

Jos mielestäsi esim. Led-kello oli magee juttu, niin mieti miten magee monisegmenttiputkinäyttö-kello on. Työhuoneellani on muutamia vanhoja mittalaitteita, jotka toimivat samalla periaatteella, ja voin vakuuttaa että kyseessä on ehkä hienoin ihmisen tuntema tapa teknisesti ilmoittaa numeroita.

Miinuspuolena mainittakoon, että kyseessä ei ole kustannustehokkain mahdollinen tapa pysyä ajassa. Kellolle tulee hintaa noin 500$+postit. Tarkka ja täsmällinen laite pitäisi olla kuitenkin kyseessä, ajassa pysyminen tarkistetaan GPS:sällä satelliittien kautta.

Lisää tietoa Jthomaksen ruumiinavauspöytäkirjasta

+Hienoin näkemäni kello
+Ilmeisesti toimii varsin täsmällisesti tehtävässään
-Liian kallis minulle
-Kestävätkö nuo putket sitten kuitenkaan jatkuvaa käyttöä?

Dynamiikan kuolema.

Tässä ei ole kyse mistään yksittäisestä laitteesta, vaan CD-levyille äänitetyn musiikin dynamiikan häviämisestä.

Tekstin pointti on se, että vuosien varrella CD-levyjen masteroinnissa on pikkuhiljaa nostettu äänenvoimakkuutta, niin että lopulta kaikki huippukohdat leikkaantuvat, ja musiikki on yhtä ja samaa puuroa.

Hyvin ja selkeästi kirjoitettu, paljon havainnollistavia kuvia.

Kaukosäädin johdossa.

En tiedä olenko ainut ihminen tässä maailmassa joka ei pidä langattomuutta hyvänä ideana. Langaton laite häviää helpommin, vaatii patterit ja toimii yleensä epävarmemmin
kuin langallinen versio.

Erityisesti ongelmia minulla on ollut työhuoneella. Huone on lattiasta kattoon täynnä romua, kaikki romut vaihtavat säännöllisesti paikkojaan, uusia tuodaan kokoajan lisää. Työhuoneella on yksi kaukosäätimellä toimia laite, DVD-soitin jota käytetään lähinnä musiikkin soittamiseen.

Voitte kuvitella miten mahdotonta tuota säädintä on aina löytää. Nyt keksimme kuitenkin ratkaisun: johdon.



Ylähyllylle kasatuista näppäimistöistä sattui roikkumaan sopivasti johto soittimen edessä. Säädin vain nippusiteellä kiinni, ja tallessa pysyy.



Kyseessä on vielä versio 1.0, joka ratkaisee vasta tallessapito-ongelman. Korvaamalla näppäimistöjohto muuntajalla ja johdolla voisi helposti korvata pattert jatkuvalla virransyötöllä.

Sama toimenpide täytyisi tehdä myös kodin kaukosäätimille.

+Tallessapidettävyys
+Käytännöllinen, toimiva ja yksinkertainen
+Edullinen
-Rajallinen käyttöalue
-Virransyöttö puuttuu ykkösversiosta

Japanilaista nykypelisuunnittelua.

Japalilainen sivilisaatio on jälleen kerran pättänyt ilostuttaa maailmaa uudella tuotteella. Tälläkertaa kyseessä on tietokonepeli.

Spirits on melko perinteinen taistelupeli, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta: ensinnäkin kaikki taistelijat ovat nuoria tyttöjä, ja toiseksi yksi pelin keskeinen taistelukeino on vastustajan pikkuhousujen valokuvaminen hameen alta (engl. upskirt).

Laiteblogin huomio tietenkin kiinnittyy välittömästi sisällön sijasta tekniikkaan: hyvin kiintoisaa on että sivulta löytyvän ruutukaappauksen perusteella käytössä olisi folder tyyppinen kamera.

Folderit ovat selvästikin trendikkäitä juuri nyt, olen nähnyt useita käytössä viimeaikoina. Nimi folder tulee siitä tosiseikasta että kamera taitetaan auki, jolloin tarkennus tapahtuu liikuttamalla linssiä palkeen varassa erilaisille etäisyyksille filmipinnasta. Hyvällä säkällä voi kirpputorilta löytää erinomaisella optiikalla varustetun keskikoon käyttökameran kohtuuhinnalla. Miinuspuolena sanottakoon, että folderit ovat nykykameoihin tottuneelle hieman hitaanoloisia käyttä. Tarkennus täytyy suorittaa mittaamalla tai arviosta, valotuksen mittaus erillisellä mittarilla.

Jos itse joutuisin lähitaistelun tiimellyksessä pyrkimään valokuvaamaan vastustajani hameen alle, valitsisin kyllä jonkin nopeammin käytettävän valokuvausvälineen.

Mutta sehän onkin vain peliä.

Butt probe.

Noniin, pistäkää kuitenkin ne housut takaisin jalkaan, nimestään huolimatta nyt esitelty tuote on vain kitaraefekti. Vain on ehkä väärä sana, kun puhutaan yli viidensadan dollarin käsintehdystä putki-fuzzista.

Butt probe on pienen Metasonix nimisen yrityksen tuotoksia. Firmaa pyörittää Eric Barbour, joka tunnetaan erilaisista innovatiivisistä putkilaitteistaan. Metasonixin omien sivujen mukaan heidän tuotteitaan käyttäisivät muunmuassa Aphex twin, Nine inch nails ja U2. Sivut eivät tarkemmin kerro mihin.

Minua viehättää Barbourin lähestymistapa. Hän selvästi pyrkii tekemään uusia tuotteita, ei mallintamaan klassikkoja kuten putkilaitteiden tekijöillä monesti on tapana.

Butt probe siis on periaatteessa fuzz, mutta mihinkään olemassaolevaan pedaaliin en sitä suoraltakädeltä osaa lähteä vertailemaan. Pedaaleita melko harvoin toteutetaan putkilla, ja ennenkaikkea saundi on hyvin hämmentävä.

Sivulta löytyy muutamia ääninäytteitä.

En tiedä aivan tarkalleen ketkä tämän tuotteen kohderyhmänä ovat. Varmaankin maailmasta löytyy 100 ihmistä jotka kyseisen laitteen tilaavat. Itse en pistäisi vaadittavaa rahasummaa peliin, mutta toisaalta en myöskään ole kitaristi.

Jos kaipaat uniikkia efektiä, ja arvostat härskiä saundia, tämä on juuri sinun valintasi. Sopii myös putkifetisistille, ei tosin vintageputkifetisistille.

Music thing
Firman sivu
Barbourin haastattelu

+Todella härski saundi
+Siisti design
+Omalaatuinen laite, joka varmasti huomataan
-Hinta

Konvergenssi on saatanasta.
Uudessa ylioppilaslehdessä Esa Mäkinen kirjoittaa konvergenssistä:

"Laitteiden sulautuminen toisiinsa on tämän päivän suuri teknologinen murros. Internet, televisio ja puhelin yhdistyvät pian yhdeksi koneeksi."

Ihan kiintoisa fantasia, itsekin pidin kovasti scifistä nuorempana, ongelmana kuitenkin on se että se saattaa toteutua.

Ongelmia on useita, varsinkin meille jotka pidämme laitteista, ja ennenkaikkea meille jotka käytämme laitteita johonkin tarkoitukseen.

Ollakseen hyvä ja käyttökelpoinen, laitteen täytyy olla riittävän hyvin suunniteltu. Ollakseen hyvin suunniteltu, laitteen tulee olla suunniteltu jonkin tietyn toiminnon suorittamiseen.

Usein eri laitteiden suunnittelukriteerit ovat ristiriidassa toistensa kanssa: esimerkiksi kameran täytyy olla riittävän painava tärähtämättömän kuvan ottamiseksi, ja matkapuhelimen täytyy olla riittävän kevyt kuljettamisen helpottamiseksi. Yhdistämällä namä kaksi laitetta saamme joko puhelimen jolla voi ottaa huonoja kuvia, tai kameran jolla on epäkäytännöllistä soittaa ihmisille. Kompromissinä saamme kamerapuhelimen jolla on huono tehdä kumpaakaan. Yhdistä siihen vielä televisio ja internet, niin saat tuotteen jolla voi tehdä vähän kaikkea, mutta ei oikeasti mitään.

Toinen suuri kysymys on kestävyys. Mitä enemmän toimintoja integroidaan samaan pakettiin, sitä vikaherkempi lopputulos saavutetaan. Asiaa pahentaa vielä se, että jokaista tarvettamme täyttämään suunniteltu laite pitäisi sitten olla mukanamme kokoajan, ja näinollen jatkuvasti alttiina kolhuille, kosteudelle ja muille yllätystekijöille.

Toki konvergenssistä on paljon hyötyäkin. Itse olen esimerkiksi hyvin tyytyväinen matkapuhelimeni kello-toimintoon. Eihän se laitteena perinteiselle kellolle vedä vertoja, mutta minulle jolla ei rannekelloa ennestään ollut, se on ollut täysin riittävä ajanmittausväline.

Aika näyttää mitä konvergenssille tapahtuu. Eri laitteiden ominaisuuksien yhdisteleminen tuntuu olevan vahva trendi, mutta toisaalta erillislaitteiden arvostus asiantuntevammissa kuluttajasegmenteissä on myös nousemassa.

Valokuvaaja ostaa vieläkin kameransa linsseistä rungosta salamasta ym. koostuvana järjestelmänä, ja tehnee niin tulevaisuudessakin jollei sitten koko ammattikuntaa konvergoida median moniosaajien (toimittaja, taittaja, valokuvaaja, videokuvaaja, kahvinkeittäjä) tieltä.

Kodinelektroniikassakin on nähty muutoksia: radio, tuo ehkä eniten konvergoitu media on palannut puristisimmassa muodossaan Tivoli Audion tuotteissa. Ei mitään stereo vouhotusta eikä cd:eitä tai kasetteja. Pelkkä hyvintehty mono radio.

Toisaalta markkinoiden polemisoituminen vaikuttaa myös huonolta ilmiöltä. Jos minä tarvitsen radion, tarvitsen sen radion kuuntelemiseen. En siis halua ostaa asiaa jolla voi surffata huonosti internettiä tai avata säilykepurkin. En myöskään halua kahdensadan euron statusesinettä. Haluan hyvän toimivan kohtuuhintaisen radion.

Tulevaisuus ei vaikuta valoisalta minunlaiselleni.